Sanoilla on väliä – muutos lähtee ikäihmisten asumispalveluista

Hätkähdän joka kerran, kun henkilö soittaa ja sanoo etsivänsä tietoa laitosasumisesta. Emme ole käyttäneet sitä sanaa yli kymmeneen vuoteen. Laitos tuo mieleen värittömyyden ja suljetut ovet.

Vuonna 2015 päätimme Foibekartanolla analysoida, millä tavalla me puhumme ja millaisia käsitteitä arjessa käytämme. Olimme havahtuneet siihen, että työskentelemme asukkaidemme kodissa, eikä kotona kuulu käyttää sairaalasanastoa. Koti ei voi tuntua asukkaasta oikeasti kodilta, jos hän on koko ajan hoitotoimenpiteiden kohde, muiden toimijoiden objekti.

Ikävä kyllä oman elämän omistajuuden kunnioittaminen tuntuu vieläkin unohtuvan asumispalveluissa. Vaikka vanhuuteen saattaa kuulua sairauksia ja huomattavasti avun tarvetta, vanhuus ei ole sairaus vaan arvokas elämänvaihe. Tätä elämänvaihetta tuemme käyttämällä arvostavaa kieltä.

Käyttämällämme kielellä luomme suhteita välillemme. Tästä syystä meillä ei ulkoiluteta vaan ulkoillaan yhdessä. Me emme suihkuta vaan autamme asukasta suihkussa. Emme myöskään puhu virikkeistä. Puhumme yhdessä tekemisestä, arjen askareista ja harrastamisesta. Jos meillä joillakin on virikkeitä, niin kanoillamme.

Halusimme tietoisesti hylätä sairaala- ja laitosmaisen sanaston. Sairaala- ja laitosmaisen sanaston haasteet on todennut meidän lisäksemme myös geroartisti Taina Semi. Hän kehottaa välttämään tuotantolähtöisiä verbejä, joita ovat muun muassa tartutaan, nostetaan, järjestetään, sijoitetaan, sekoitetaan, raahataan, pistetään, kiinnitetään, vapautetaan, harjataan ja kannetaan. Ei ole missään määrin merkityksetöntä, mitä sanoja käytämme. Ihmisläheinen puhetapa osoittaa aina lämpöä ja arvostusta.

Lakkasimme puhumasta osastoista ja yksiköistä. Aloimme kutsua niitä ihmisten kodeiksi. Hoitajien sijasta aloimme puhua soteammattilaisista Hyvän elämän valmentajina ja Hyvän arjen mahdollistajina. Meillä on myös Pehtooreita, Hyvän elämän koordinaattoreita ja Hyvän elämän valmennuspäälliköitä.

Emme keksineet uusia nimityksiä tyhjästä. Emme kiertääksemme säädöksiä. Emmekä ollaksemme ”leikkisiä”. Taustalla oli ajatus siitä, että puhuttu kieli ilmentää tietä parempaan, arvostavaan kulttuuriin. Sellaisessa kulttuurissa asukas nähdään kaiken keskiössä, kaikkein tärkeimpänä.

Teimme paljon töitä muuttaaksemme puhetapamme, sillä puhe vaikuttaa ajatteluun ja ajattelu käytökseen. Muutoksen läpivieminen ei tapahtunut viikossa, kuukaudessa, eikä vuodessakaan, niin mullistava ja poikkeuksellinen se on ollut. Mutta nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin kannamme työstä hedelmää. Puhetavasta on tullut luonteva osa arkea.

Ulla Broms
toimitusjohtaja, filosofian tohtori
Foibekartano