20 vuotta edellä äänikirjabuumia: palkittu Hilkka Karvinen lukee äänikirjoja näkövammaisille

Kirja ei sytyttänyt. Se oli täynnä reseptejä, eikä Hilkka Karvinen ollut innostunut ruoanlaitosta. Hilkan oli kuitenkin tarkoitus lukea teos äänikirjaksi näkövammaisia varten, eikä lukijan asenne saanut kuulua äänestä. Oli vuosi 2003. Hilkka ei ollut aikaisemmin lukenut kirjoja ääneen. ”Tiesin kuitenkin jo silloin, kuinka tärkeä äänen sävy olisi”, Hilkka sanoo. Hän kiinnitti mikrofonin vahvalla teipillä nuottitelineeseen, jonka hän siirsi nojatuolin eteen. Sitten hän istuutui nojatuolin etureunalle, jotta olisi koko kirjan lukemisen ajan samalla etäisyydellä mikrofonista. Hilkka napsautti sanelukoneen päälle ja aloitti. Kirjan ilmestyttyä Hilkka sai Iiris-keskuksen näkövammaisten lukupalvelusta viestin. Asiakas oli kuunnellut kirjan ja oli haltioissaan kauniista ja selkeästä tavasta, jolla Hilkka Karvinen oli sen lukenut. Hilkka hämmästyi. ”Oli ihmeellistä, että olin onnistunut peittämään kiinnostuksen puutteeni kirjan sisällöstä. Sillä hetkellä äänenkäytön hienous avautui minulle ja antoi hyvän pohjan lukemisen ´sielulle`.”

Näkövammaisten liitto palkitsi viime vuonna Foibekartanolla asuvan Hilkka Karvisen hopeisella ansiomitalilla 20 vuoden vapaaehtoislukemisesta näkövammaisille. ”Arvostan liitolta saamaani palkitsemisesta, vaikka ansiomitalia enemmän iloitsenkin vapaaehtoistyöstä, jota olen saanut näin pitkään tehdä. Se on ollut suuri ilo. Otankin mitalin tunnustuksena ja omaksi ansiokseni vain sen, että jaksoin taistella todella hankalan kelanauhavaiheen läpi. Se kertoo, että minulla on ollut into ja palo tähän työhön”, Hilkka sanoo. Keulanauhavaiheella Hilkka viittaa siihen, kuinka 20 vuotta sitten sanelukoneen kelanauhat saattoivat usein mennä nauhoituksessa mykkyrälle, varsinkin, jos Iiris-keskuksesta oli annettu käytetty kasetti. Hilkka purki sotkuun menneitä nauhoja ja aloitti alusta. Jos tuli lukuvirhe, piti tarkasti löytää kohta, johon korjaus oli tehtävä. ”Se oli todella työlästä ja hidasta, joskus hermoja repivääkin”, Hilkka muistelee. Nykyisin on todella helppoa ja vaivatonta, kun kirjan voi lukea tietokoneen lukuohjelmaan.

Täytyy olla sielu mukana

Vaikka Iiris-keskuksen lukupalvelusta oli vuonna 2003 annettu ääneen lukemisen ehdoksi vain selkeä ääntämistapa ja se, ettei vapaaehtoisella lukijalla ollut kirjainten ääntämisvikoja, oli Hilkalla jo kokemusta äänen käytöstä. Hän oli laulanut monessa kuorossa, musikaaleissa, oopperassa ja operetissa ja näytellyt Tikkurilan teatterissa, jossa hän näyttelee edelleen. Hilkka tietää, että näkövammaiset teatterissa kävijät ovat tarkkakorvaisia kriitikkoja – ja niin ovat näkövammaiset äänikirjojen kuuntelijatkin. ”Näkövammaisten kuuloaisti on erityisen tarkka. He kuulevat asioita, joita me näkevät emme kuule”, Hilkka sanoo. Lukemisesta on tullut Hilkalle tärkeä vapaaehtoistyö, josta hän saa kiitosta. Mutta hän haluaa kuulla myös rakentavaa kritiikkiä, koska siitä oppii. Ei riitä, että äänen tekniikka on hallussa. Ääni ilmaisee ajatuksia, fokuksen täytyy olla kristallinkirkas. ”Täytyy olla sielu mukana”, Hilkka sanoo. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, ettei lukija yritä tulkita tekstiä kuulijalle. Kuulijan mielikuvitukselle pitää jättää tilaa. ”Lukeminen ei ole näyttelemistä, vaikka siinä on samoja elementtejä”, Hilkka sanoo.

Hilkka vaihtaa äänensä sävyä silloin, jos tekstissä on lainauksia. Tai jos tekstin keskellä on esimerkiksi kirje. Äänenavauksen Hilkka suorittaa teatterilta opituilla laulunlurautuksilla, ja kurkkuaan hän voitelee näyttelijöiden tavoin punahattu-uutetipoilla ja hunajalla. Ne auttavat myös kurkun särinään, jonka taannoinen koronatartunta aiheutti. Jos Hilkka huomaa, että lukiessa alkaa ääni väsyä, hän keskeyttää lukemisen ja jatkaa, kun ääni on levännyt. Iän myötä Hilkan ääneen on tullut tummuutta ja syvyyttä. Näkövammaiset kysyvät usein, onko hän lausunut runoja, koska hänellä on niin kaunis sointi äänessä. Omaan äänensä kuulemiseen Hilkka suhtautuu kuten suurin osa ihmisistä: ”Se kuulostaa ihan kauhealta.”

Hilkka on ollut aina innokas lukija ja kirjoittaja. Ankara äidinkielenopettaja opetti aikoinaan pilkkusäännöt, ja Hilkalle kehittyi sisäsyntyinen taju myös siitä, milloin lauseeseen kannattaa laittaa pilkku ja sivulause ja milloin piste. Kyvystä on apua myös lukemisen rytmittämisessä. Jo kirjan sivumäärästä ja tekstistä näkee, paljonko lukemiseen kuluu aikaa. Valmistautuessaan vuonna 2022 lukemaan Mikko Tynin marsalkka Mannerheimin henkivartijoista kertovaa, 398-sivuista kirjaa Marsalkan muskettisoturit – Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918–1946 Hilkka näki heti, että saksan kieltä taitamattomana hänen piti varata lisäaikaa saksankielisten sanojen ääntämisen opetteluun. ”Jos äänikirjan lukija kuitenkin ääntää alussa jonkin sanan väärin, se on sitten äännettävä samalla tavalla väärin koko kirjan läpi.” Tällä hetkellä Hilkka lukee äänikirjaksi Paholaisen viuluniekkaa, jonka kirjailija Renée de Saussine kirjoitti 1950-luvulla italialaisesta viulistista Niccolo Paganinista. ”Kirjan teema on minulle mieluinen, koska pidän italian kielestä sekä italialaisesta musiikista ja kulttuurista”, Hilkka sanoo. Omaksi ilokseen Hilkka lukee seuraavaksi Finlandia-palkinnon voittaneen Sirpa Kähkösen 36 uurnaa – väärässä olemisen historia (Siltala). Kirjan voisi myös kuunnella, niin kuin lähes kaikki kirjat nykyään, mutta Hilkka ei mielellään kuuntele kirjoja. Hän haluaa lukea niitä. Hän on myös pitänyt tärkeänä, että hän itse lukee äänikirjoja vain vapaaehtoistyön äänitteinä, jotka on tarkoitettu ainoastaan näkövammaisten käyttöön. Nauhoitteita eivät pääse kuulemaan muut.

Hilkka Karvinen muutti Foibekartanolle vuonna 2018 miehensä kuoleman jälkeen. Hän asuu omatoimisesti ja käyttää aktiivisesti talon palveluja ja elämyksiä. Hilkka kertoo myös 10. tammikuuta ilmestyvässä kirjassa Treeniä varttuneelle keholle ja mielelle (Bazar Kustannus), millä tavalla hän pitää hyvinvoinnistaan huolta.